The Flowers of Warin nähtyäni olen menettänyt uskoni kiinalaiseen kulttuurituotantoon. Miten kaikkien aikojen kallein kiinalainen elokuva voikaan olla sellaista propagandastista roskaa! Toisaalta, eipä tämän kontrollifriikkilän kulttuuriympäristöstä voi paljon parempaakaan odottaa.

Mutta miksi, yli 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen, naapurivaltiota pitää yhä vain yksiulotteisesti demonisoida? Samaan aikaan omista saavutuksista sepitetään naurettavia sotasatuja. Nanjingissa japanilaiset tappoivat, rosvosivat ja raiskasivat. Epäilemättä. Mutta aivan yhtä varmaa on, että kiinalaiset sotilasjohtajat pakenivat ja jättivät jopa japanilaisia suuremmat joukot sekaannuksessa antautumaan. Ei siellä tapahtunut kiinalaisia sotilasurotekoja, niin kuin tämäkin ylipitkä roskaraina antaa ymmärtää. Antauduttiin, jonka jälkeen japanilaiset massamurhasivat, joidenkin arvioiden mukaan jopa juuri siksi, ettei niin raukkamaisesti antautuvilla joukoilla saanut japanilaisten fasistien mukaan ollut oikeutta elää.

Elokuvan juoni koostui kiinalaisten uhrautumispäätöksistä ja pyhimyksiksi muuttumisista. Keskeisin juonellinen ratkaisu oli kirjaimellinen portoista pyhimyksiksi -transformaatio. Ja sitten itketään, yhdessä ja erikseen, aina vain lisää. On siinäkin viihdettä.

Näin kahta viikkoa aiemmin samassa teatterissa Chen Kaigen ohjaaman ja Zhang Yimoun kuvaaman Keltaisen maan, (黄土地), vaikuttavan kuvauksen kansanlauluja keräämään lähtevästä innokkaasta kommunistinuorukaisesta. Propagandaa sekin, mutta ainakaan ketään ei demonisoitu eikä veri lentänyt. Sen sijaan laulettiin ja tanssittiin Kiinan kansanseudulla ja kuvattiin maalaiselämän yksinkertaisuutta. Olin todella vaikuttunut.

Vuonna 2011 Zhang Yimou sitten tekee Flowers of War’in kaltaista roskaa. Miten tämä järjestelmä voikaan turmella hyvän ohjaajan niin totaalisesti?

Kaiken haukkumisen jälkeen, täytyy arvostaa pääosan esittäjän Christian Balen yritystä päästä tapaamaan Chen Guangchengia, yhtä Kiinan tunnetuimmista ihmisoikeusaktivisteista. Koko tapaus osoittaa paljon elokuvaa paremmin, missä Kiinan "soft power"-maailmanvalloituksessa mennään.

Lou Yen ohjaaman Summer Palace-elokuvan tähti Lei Hao 

Olen käynyt katsomassa viimeisen puolen vuoden aikana yhä kiihtyvällä tahdilla elokuvia, ja vieläpä ihan oikeassa teatterissa. Teatteri on aina sama MOMA Broadway, joka on minulle paitsi lähin, mutta samalla myös paras ja tyylikkäin Pekingin teattereista. Vuosikortillani saan myös käyttää teatterin kirjastoa, jossa on vaikuttava valikoima aasialaisia elokuvia sekä amerikkalaisia ja paikallisia kulttuurilehtiä. Eli paikka toimii myös vaatimattomana suomalaisen kirjaston korvikkeena.

En voi sanoa, että uudet kiinalaiset elokuvat olisivat vain vakuuttaneet. Vuoden kehutuin paikallinen mainstream-leffa, Peter Chanin kungfu-traditiosta kumpuava Wuxia on ollut fiktio-elokuvista paras, ja sekin siis pääosin hongkongilais-tuotantoa. Kiinalaiset indie-leffat, esim. yunnanilaisesta vähemmistökylästä kertova Deep In The Clouds 碧罗雪山olivat varsin keskinkertaisia. Paikalliset indie-leffat tehdään ilmeisesti myös kansainvälisiä taide-elokuvafestivaaleja silmällä pitäen, mikä lienee ainoa mahdollisuus saada elokuville laajempaa levitystä. Osaa hyvistäkin elokuvista näytetään täällä vain Moma Broadwayn tapaisissa taide- ja indie-elokuviin keskittyvissä teattereissa. Näytöstuloja ja valtiontukea lukuunottamatta rahalähteet ovat vähissä. Kuten musiikinkin kohdalla, tallennemyynnistä on turha tuloja odottaa.

Koska indie-elokuvia näytetään niin harvassa paikassa, Momaan saapuu usein Kiinan ykköstason ohjaajia avaamaan näytöksen. Tai kuten herkän siirtolaisperhekuvauksen, Last Train Home-dokumentin kohdalla, ohjaaja piti Q&A-tilaisuuden usean viikonloppunäytöksen jälkeen.

Vuoden paras dvd-löytö, Malickin The Tree of Life –mestariteoksen ohella, on ollut Lou Yen vuonna 2006 valmistunut Summer Palace, 颐和园. Se on ilman muuta on vaikuttavin sukupolvikuvaus, jonka ns. viidennen sukupolven ohjaajat ovat ohjanneet. Se on realistisuudessaan myös poliittisesti rohkein näkemäni kiinalainen elokuva. Jos ns. neljännen sukupolven tähtiohjaajat Zhang Yimou ja Chen Kaige ajoittivat parhaat elokuvansa kulttuurivallankumouksen poliittista taustaa vasten, Kesäpalatsin tarinan ydin sijoittuu Tiananmenin mielenosoituksia valmistelevalle Pekingin yliopiston kampukselle. Itse päähenkilöt menettivät paikkansa kiinalaisen uraputken yläportailla ja joko karkasivat Pekingin yliopistolta ulkomaille, tai keskeyttivät opintonsa kokonaan.

Lou Ye tuotantotiimeineen otti ilmeisen tietoisen riskin sensuurin rajoja venyttääkseeen. Kesäpalatsin ohjaaminen toi Lou Yelle ja tuottajalle viiden vuoden kiellon toimia elokuva-alalla. Loistavasti näytellyt, mutta ilmeisesti liikaa paljasta pintaa esitellyt naispääosan näyttelijä sai viiden vuoden pannan kiinalaisissa elokuvissa, eikä ole vieläkään päässyt yli elokuvan luomasta stigmasta.

Olin tosin vaikuttunut elokuvan ainutlaatuisuudesta jo ennen 1989-vuoden tapahtumia sivuavan teeman selviämisestä. Kesäpalatsi on ainoa elokuva, jossa kuvataan vapautuvan Kiinan yliopisto-opiskelijoiden haluja, paheita ja ahdistusta suoraan ja läheltä, realismiin pyrkien. Jo se, että yliopistoelämästä kuvataan ennemmin ennemmin juhlimista, juomista ja seksiä kuin opintoja ja urasuunnitelmia tuntuu kiinalaisessa nykymediassa radikaalilta. Kesäpalatsi keskittyy pekingiläisen yliopistoelämän viimeisiin vuosiin, jolloin opiskelijoilla oli itsenäisiä toiveita paremmasta yhteiskunnasta  ja he olivat valmiita järjestäytymään poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Se on sinällään Pekingin lähihistorian kipein aikakausi, jonka muistoa hallinto yhä yrittää kaikin tavoin hälventää.

Vastaavaan sosiaalisen muistin jäsennysprojektiin ei kiinalaisessa elokuvassa ole Kesäpalatsin jälkeen ryhdytty. Kuten suosikkibloggaaja Han Han joku aika sitten kirjoitti, tuottajien ja ohjaajien itsesensuuri on nykyään äärimmäisen kehittynyttä, eikä mitään sosiaalisesti tai poliittisesti merkittäviä aiheita uskalleta nostaa elokuviin. Tämän seurauksena kaikki kiinalaistuotannot ovat sosiaalisen kuvauksen osalta joko latteita, eivätkä kykene kommentoimaan nyky-yhteiskuntaa, tai vaihtoehtoisesti aiheet liikkuvat marginaalisissa tai hallinnon hyväksymissä sosiaalisissa ongelmissa. Näin myös muuten vaikuttavissa ja realistisissa kuvauksissa, kuten Fan Lixinin Last Train Home-siirtolaisdokumentissa, Lou Yen viimeisimmässä homorakkauden kuvauksessa Spring Fever, tai Jia Zhangken vuosituhannen vaihteen maaseudun ankeutta sivuavissa eksistentiaalisissa teemoissa.

Pier-2 -taidealueen satama-aluetta Kaohsiungista

Kirjoittamiset ovat jääneet vähille kun on ollut kauhea kiire ulkoilla, siis sekä juoksupoluilla että baareissa. Toissa viikolla pääsin kuitenkin hetkeksi irti Pekingin rutiineista ja kävin yhdeksän päivän pikalomalla Taiwanissa.

Taiwan-viikon parhaita kohteita olivat Taipein ravintolat ja kahvilat, saaren eteläkärjessä Kentingin hiekkaranta korkeine aallokkoineen ja viimeisen viikonlopun seikkailut Alishan-vuorella. Olin valmistautunut reissuun etsimällä Taiwanin kiinnostavimpia nykytaiteen museoita ja muita taidekeskittymiä, mutta sillä saralla Formosan tarjonta oli varsin jakautunutta.

Kiirehdimme ensimmäisenä sunnuntaina, iltapäivän puolella herättyämme, Naten kanssa katsomaan Ai Weiwein näyttelyä Taipei Fine Arts -museossa. Näyttelyn etuosassa oli laaja otos Ain valokuvia New Yorkin vuosilta 198 – 199 ja suuressa näyttelytilassa useita tilaa vieviä teoksia, joissa kiinalaiset antiikkiruukut ja –huonekalut oli päivitetty 2000-luvulle. Esillä oli muun muassa qin-dynastian aikainen, yli 2000 vuotta vanha saviruukku, jonka Ai oli maalannut punaiseksi ja koristellut coca-cola –logolla. Lisäksi kymmeniä Tang ja Qing-kauden saviesineitä oli koristeltu uudelleen modernimmalla väripaletilla, esim. kirkkaan keltaiseksi, violetiksi ja viininpunaiseksi.

Mukana oli myös Ain kuuluisa valokuvasarja performanssiteoksesta, jossa hän pudottaa yli 2000 vuotta vanhan kiinalaisen savivaasin sirpaleiksi. Mannerkiinalaisesta näkökulmasta radikaalein teos oli sittenkin suuri, usein kiinalaisen nykytaiteen kirjoissa esitelty valokuva, jossa Ai Weiwei ottaa Tiananmenillä kuvan kohti Maon muotokuvaa osoittavasta keskisormestaan.

Pekingissä nähtyihin Ai Weiwein näyttelyihin verrattuna Taipein tapaus oli varsin agressiivista taidetta. Ihmettelen usein Pekingin 798:ssa kriittistä taidetta esittävissä näyttelyissä taiteilijoiden malttia esittää kritiikki epäsuorasti, metaforin ja monimielisyyksin. Aivan kuten kommunistimaissa koko 1900-luvun loppupuolen kritiikki tuli esittää. Tietoisuus sensuurista on pakottanut mielettömän luoviin ja katsojan ymmärrystä koetteleviin taiteellisiin ratkaisuihin.

Juuri siksi suorastaan väkivaltainen kritiikki yhteiskunnallisen järjestelmän keskeisiä myyttejä kohtaan – esimerkiksi Maoon ja muka-arvokkaaseen vanhaan kiinalaiseen kulttuuriin kohdistuen – ovat niin hätkähdyttäviä. Lopulta lienee ainoa syy miksi Ai Weiwein tuhoamat antiikkivaasit ovat Kiinassa harvinaisia on se, että Maon valta-aikaan hallinto pyrki tuhoamaan kaiken vanhan kulttuurinesineistön. Historiallisen esineistön tuhoaminen ja monet muut Maon kauden älyttömyydet yritetään yhä vain pyyhkiä virallisesta historiankirjoituksesta. On varsin ymmärrettävää, että väkivaltainen ja tuhoava lähihistoria synnyttää väkivaltaista ja tuhoavaa taidetta.

Muuten kulttuuritarjonta olikin varsin vaisua. Kaohsiungissa kävinkatsastamassa paikallisen Pier-2 –taidealueen, mutta siitä ei ole paljon kerrottavaa. Kuten edellisellä Taiwanin reissulla näkemässäni Taipein nykytaiteen museon näyttelyssä, päänäyttelyn teema käsitteli sarjakuva- ja animaatiotaidetta, joka ei minua suuremmin puhuttele. Sinällään viehättävälle satama-alueelle oltiin avaamassa seuraavana viikonloppuna suurta kontteihin rakennettua näyttelyä, joka vaikutti lupaavalta. Lisäksi kävimme Taipeissa Naten kaverin valokuvanäyttelyn avajaisissa. Itse näyttelystä en taida sanoa sen kummempaa mutta taiwanilaiset designer- ja valokuvaajaneidit olivat joka tapauksessa
oikein hauskaa seuraa.

Ruokapuolella Taiwan ei edellisellä vierailulla ollut kauheasti säväyttänyt, mutta nyt kävimme muutamassa hauskassa taipeilaisraflassa ja etelässä sain useamman loistavan kala-aterian. Lienee muistettavimman illallisen söimme hauskalla porukalla Din tai fungin alkuperäisessä ravintolassa Taipein Xinyi-alueella. Äidin vierailulla ketjun Shanghai-piste jäi lopulta kokeilematta, mutta Taipeissa pienet shanghailaisittain valmistetut lihanyytit (xiaolongbaot), jumalaiset nuudeliannokset (!!) ja pienet makeat jälkiruuat olivat lopulta yksi hienoimmista kiinalaisista makuelämyksistä. Suosittelen, mistä ikinä Din tai fungin löydätkin.

Näin lopussa vielä pari kuvaa viimeisen reissuviikonlopun moottoripyörähurjastelusta ylös Alishanille. Päästyämme kymmeniä kilometrejä jatkuneen pilvi- ja sumuseinän läpi, vuoren ylemmillä tasanteilla avautui hienoja näkymiä pilvimeren yläpuolelle nouseville vuorille ja kuuluisaa oolong-teetä kasvaville laaksojen rinteille.

Pakolliset pousaukset mannerkiinalaisen turistiryhmän neitien kanssa.

Yllätyksekseni löysimme hyvin kohtuuhintaisen ja äärimmäistä vieraanvaraisuutta tarjonneen teekaupan, jossa täytimme wulong-varastot pitkälle ensi vuoteen.

Viime viikkoina kiinalainen sensuuri on omasta suomalais-expatin näkökulmastani katsoen päässyt ryöpsähtämään uusiin mittoihin. Jos aiemmin ei päässyt BBC:n kiinalaisille nettisivuille, nyt en pääse edes Hesarin tai Vuodatuksen sivuille. Nettiselailu viikonloppuisin rennosti kahvilassa aamupalan lomassa on vain turhauttavaa.

Suomalaispalvelimien blokkauksen lisäksi oikeastaan viime viikkojen maailmanuutisten sensurointi on muuttunut suorastaan tragikoomiseksi. Kiinan pääministerin Hu Jindaon vieraillessa USA:ssa BBC:n lähettämä Hun puhe katkaistiin ja muutenkin pääministeri Hun USA-vierailun sanomisia sensuroitiin laajasti.

Jossakin täysijärkisesti hallitussa maassa oman maan pääministerin puheen sensuroiminen tv-lähetyksessä valtiollisen valvontaviranomaisten taholta voisi nostaa vastalauseita, noh, jos ei itse pääministerin, niin ainakin kansalaisten taholta. Mutta tuskinpa Kiinassa.

Näin tyhjänä päivänä katselin kiinalaisia keikkataltiointeja ja löysin pari hauskaa pätkää Misandaolta, pekingiläiseltä oi-punk -retkueelta.

 Kiinan oloissa Lei Junin "yhteiskunta-analyysi" ja toimintastrategia iskevät kohdalleen paljon paremmin kuin Euroopassa vastaavan skenen kohdalla. Punk-skene on sittenkin niitä harvoja näkyviä kritiikin lähteitä, ja Misandao on ilman muuta vienyt ilmaisunsa Kiinan oloissa kunnioitettavalle tasolle.  

 Ei ehkä yllätys, että Misandaon keikoilla viihtyvät myös Public Security Bureaun kauluspaita-agentit. Ainakin syksyllä Mao Livehousen edessä olevasta autosta räpsittiin putkikameralla kuvia keikkaväestä (johon tietysti vastattiin samalla mitalla). Keikkoja kuitenkin järjestetään, olipa sanoma kuinka epäkorrektia tahansa.