Lou Yen ohjaaman Summer Palace-elokuvan tähti Lei Hao
Olen käynyt katsomassa viimeisen puolen vuoden aikana yhä kiihtyvällä tahdilla elokuvia, ja vieläpä ihan oikeassa teatterissa. Teatteri on aina sama MOMA Broadway, joka on minulle paitsi lähin, mutta samalla myös paras ja tyylikkäin Pekingin teattereista. Vuosikortillani saan myös käyttää teatterin kirjastoa, jossa on vaikuttava valikoima aasialaisia elokuvia sekä amerikkalaisia ja paikallisia kulttuurilehtiä. Eli paikka toimii myös vaatimattomana suomalaisen kirjaston korvikkeena.
En voi sanoa, että uudet kiinalaiset elokuvat olisivat vain vakuuttaneet. Vuoden kehutuin paikallinen mainstream-leffa, Peter Chanin kungfu-traditiosta kumpuava Wuxia on ollut fiktio-elokuvista paras, ja sekin siis pääosin hongkongilais-tuotantoa. Kiinalaiset indie-leffat, esim. yunnanilaisesta vähemmistökylästä kertova Deep In The Clouds 碧罗雪山olivat varsin keskinkertaisia. Paikalliset indie-leffat tehdään ilmeisesti myös kansainvälisiä taide-elokuvafestivaaleja silmällä pitäen, mikä lienee ainoa mahdollisuus saada elokuville laajempaa levitystä. Osaa hyvistäkin elokuvista näytetään täällä vain Moma Broadwayn tapaisissa taide- ja indie-elokuviin keskittyvissä teattereissa. Näytöstuloja ja valtiontukea lukuunottamatta rahalähteet ovat vähissä. Kuten musiikinkin kohdalla, tallennemyynnistä on turha tuloja odottaa.
Koska indie-elokuvia näytetään niin harvassa paikassa, Momaan saapuu usein Kiinan ykköstason ohjaajia avaamaan näytöksen. Tai kuten herkän siirtolaisperhekuvauksen, Last Train Home-dokumentin kohdalla, ohjaaja piti Q&A-tilaisuuden usean viikonloppunäytöksen jälkeen.
Vuoden paras dvd-löytö, Malickin The Tree of Life –mestariteoksen ohella, on ollut Lou Yen vuonna 2006 valmistunut Summer Palace, 颐和园. Se on ilman muuta on vaikuttavin sukupolvikuvaus, jonka ns. viidennen sukupolven ohjaajat ovat ohjanneet. Se on realistisuudessaan myös poliittisesti rohkein näkemäni kiinalainen elokuva. Jos ns. neljännen sukupolven tähtiohjaajat Zhang Yimou ja Chen Kaige ajoittivat parhaat elokuvansa kulttuurivallankumouksen poliittista taustaa vasten, Kesäpalatsin tarinan ydin sijoittuu Tiananmenin mielenosoituksia valmistelevalle Pekingin yliopiston kampukselle. Itse päähenkilöt menettivät paikkansa kiinalaisen uraputken yläportailla ja joko karkasivat Pekingin yliopistolta ulkomaille, tai keskeyttivät opintonsa kokonaan.
Lou Ye tuotantotiimeineen otti ilmeisen tietoisen riskin sensuurin rajoja venyttääkseeen. Kesäpalatsin ohjaaminen toi Lou Yelle ja tuottajalle viiden vuoden kiellon toimia elokuva-alalla. Loistavasti näytellyt, mutta ilmeisesti liikaa paljasta pintaa esitellyt naispääosan näyttelijä sai viiden vuoden pannan kiinalaisissa elokuvissa, eikä ole vieläkään päässyt yli elokuvan luomasta stigmasta.
Olin tosin vaikuttunut elokuvan ainutlaatuisuudesta jo ennen 1989-vuoden tapahtumia sivuavan teeman selviämisestä. Kesäpalatsi on ainoa elokuva, jossa kuvataan vapautuvan Kiinan yliopisto-opiskelijoiden haluja, paheita ja ahdistusta suoraan ja läheltä, realismiin pyrkien. Jo se, että yliopistoelämästä kuvataan ennemmin ennemmin juhlimista, juomista ja seksiä kuin opintoja ja urasuunnitelmia tuntuu kiinalaisessa nykymediassa radikaalilta. Kesäpalatsi keskittyy pekingiläisen yliopistoelämän viimeisiin vuosiin, jolloin opiskelijoilla oli itsenäisiä toiveita paremmasta yhteiskunnasta ja he olivat valmiita järjestäytymään poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Se on sinällään Pekingin lähihistorian kipein aikakausi, jonka muistoa hallinto yhä yrittää kaikin tavoin hälventää.
Vastaavaan sosiaalisen muistin jäsennysprojektiin ei kiinalaisessa elokuvassa ole Kesäpalatsin jälkeen ryhdytty. Kuten suosikkibloggaaja Han Han joku aika sitten kirjoitti, tuottajien ja ohjaajien itsesensuuri on nykyään äärimmäisen kehittynyttä, eikä mitään sosiaalisesti tai poliittisesti merkittäviä aiheita uskalleta nostaa elokuviin. Tämän seurauksena kaikki kiinalaistuotannot ovat sosiaalisen kuvauksen osalta joko latteita, eivätkä kykene kommentoimaan nyky-yhteiskuntaa, tai vaihtoehtoisesti aiheet liikkuvat marginaalisissa tai hallinnon hyväksymissä sosiaalisissa ongelmissa. Näin myös muuten vaikuttavissa ja realistisissa kuvauksissa, kuten Fan Lixinin Last Train Home-siirtolaisdokumentissa, Lou Yen viimeisimmässä homorakkauden kuvauksessa Spring Fever, tai Jia Zhangken vuosituhannen vaihteen maaseudun ankeutta sivuavissa eksistentiaalisissa teemoissa.
Kommentit