Luin välipäivät Financial Timesille Pekingissä kirjoittaneen Richard McGregorin Kiinan kommunisteja analysoivaa teosta ”Puolue”. Useat kirjan keskeiset havainnot hallinnosta ja johtopäätökset puolueen vaikutuksesta ovat tuttuja Kiina-uutisia seuraaville, mutta McGregor esittää useita uusia yksityiskohtia yksipuoluejärjestelmän vaikutuksesta ja erityisesti sen salaillusta rakenteesta.

McGregorin selvitykset puolueen valtarakenteesta muistuttavat, kuinka paljon Kommunistinen puolue on yhä sitä itseään, eli leninistinen, vallankumousta varten pystytetty organisaatio, jolla ei ole muita perusarvoja kuin järjestelmän elinvoimaisuus. Kuten McGregor toteaa, monet puolueen rakenteet on lainattu Neuvostoliitosta, mutta Kiinan Kommunistinen Puolue on vain vienyt rakenteet, propagandan ja toimintakurin pidemmälle kuin mihin Neuvostoliitossa koskaan kyettiin.

Kun muistaa, että leninistisen puoluejärjestelmän ylin päämäärä on puolue itse, ei enää ihmettele niin paljon, miksi jotkut muut arvot, kuten demokratia, ihmisoikeudet, solidaarisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat Kiinassa niin heikossa kurssissa.

Vaikuttavaa tietysti on, kuinka puolue saa ihmiset toimimaan järjestelmän puolustamiseksi ja ylläpitämiseksi, mitä todennäköisimmin vastoin useimpien etua. Puolueen kyky pitää yllä kuria ja uskoa itseensä on hämmästyttävä. McGregorin mukaan erityisesti armeijan sisällä puolueuskollisuutta kontrolloidaan ankarasti. Poliittisesti riippumatonta, vain valtion puolesta taisteleva armeijaa pidetään romahduksen alkuna. Tärkeintä on siis puolueen pitäminen vallassa, olipa puolueen ideologinen linja mikä hyvänsä.

Kommunistinen puolue tarjoaa yhä johtaville kaadereilleen mahdollisuuden länsimaisittain käsittämättömän rajattomaan valtaan ja taloudellisiin etuihin. Kun laki ei puoluejohtajien päätöksiin ulotu, eikä median anneta räksyttää, ei puolue-eliittiä valvo kukaan. Kaikkivoivalla organisaatiolla ei luonnollisestikaan voi olla ulkopuolista valvojaa. Käytännössä puolueen varjoelimet tekevät keskeiset päätökset esim. ulkoministeriön ja puolustusministeriön puolesta.

On siten täysin ymmärrettävää, että järjestelmä toimii tuotteistettujen valta-asemien markkinoiden ja koruttoman valtapelin sääntöjen mukaan. McGregor on löytänyt hauskoja esimerkkejä siitä, kuinka puolueen ja valtion virkoja myydään käsittämättömän kovilla hinnoilla, koska ostetun asemat potentiaaliset tuotot ovat taitavalle käyttäjälle vieläkin suuremmat. Kovimmat hinnat ovat luonnollisesti viroilla, joissa voi itse päästä päättämään nimityksistä.

Kirjan kiinnostavimpia osia olivat McGregorin selvitykset toisaalta puolueen nimitysviraston, toisaalta valvontaviraston toiminnasta. Pekingissä sijaitsevalla nimitysvirastolla on maanlaajuisesti valta nimittää keskeisimmät johtajat niin valtionhallinnossa, (valtion-)yrityksissä, päivälehdissä, pankeissa, yliopistoissa kuin muissakin keskeisissä organisaatioissa. Myös kansainväliseen pörssiin listautuneet yritykset ovat täysin puolueen peukalon alla, lukipa yhtiöraporteissa mitä tahansa. McGregor väittääkin, että keskeiset poliittiset taistelut käydään nimitysviraston huippuviroista, sillä niiden kautta voi saada oman klikkinsä valtaan ympäri Kiinaa.

Valvontaviraston pitäisi valvoa maassa rehottavaa korruptiota. Vaikka sillä ei suurempia resursseja olekaan, on sillä tutkinnan aloitettua vaikuttavat valtaoikeudet retuuttaa kohteeksi valittua kaaderia. Kun tutkinta aloitetaan, on päätös uran tuhoamisesta jo tehty, eikä kuulusteluista usein täysissä sielun voimissa selvitä. Oikeuden tuomio on McGregorin mukaan vain päätösnäytös, jossa esitellään tavallisesti maahan lyöty ja katumaan pistetty syyllinen.

Mikä valvonnassa on käsittämättömintä, se ei periaatteessa edes voi yltää korkeimpaan johtoon, politbyroon jäseniin. Myös valtion virastojen ja yritysten johtajat saavat itse nimittää valvojansa, joka on sen jälkeen vastuussa valvonnan tuloksista samalle johtajalle. Jos päätyy ulkopuoliseen tutkintaan, on pitänyt olla todella huolimaton, tai ei vain ole ymmärtänyt olla tallomatta suoraan huippukaadereiden varpaille.