Mietin usein, miksi Suomeen menee niin mitättömän vähän paljon himoittuja kiinalaisturisteja. Tämän viikon uudessa – mutta tiedoiltaan osin vanhentuneessa tai virheellisessä – Taloussanomien kolumnissaan Timo Poropudas haukkuu Suomen tiukkaa viisumilinjaa kiinalaisturisteille. En kiellä, varsinkin jos reissun haluaisi heittää ilman ryhmämatkailun riemuja. Ryhmämatkoille viisumin pitäisi irrota helpommin, jos pimeyden ja kylmyyden eksotiikka vain kelpaisi.

 

Toisen, keskeisemmän syyn voi lukea The Economistin artikkelin rivien välistä: Suomessa ei ole peri-kiinalaiseen Eurooppa-narratiiviin kuuluvia kohteita ja tuotteita, joiden näkeminen, kokeminen ja ostaminen antaisivat kotiin palattua mianzia, eli naamaa, eli respektiä. Sillä siitähän Kiinassa kaikessa, ja ennen muuta turismissa, on loppuen lopuksi kysymys.

 

 

Jos Suomesta haluttaisiin kiinalaisturistien himoittu kohdemaa, meiltä pitäisi löytyä yleisesti tunnettuja erikoisuuksia, joita muualla ei voi kokea. Meillä on Lappi ja joulupukki, mutta eivät ne oikein Eiffelin tornille tai Beethovenille vedä vertoja. The Economistin artikkeli mainitsee useita yllättäviä Euro-matkakohteita, joille kiinalaisilla on erityinen merkitys. Harva suomalainen esimerkiksi suuntaa Saksan ja Ranskan rajamaille Trieriin nähdäkseen Marxin synnyinkodin tai Bonniin Beethovenin synnyinsijoille. Siis respektiä Marxin synnyinkodissa pousailulla. Ei taitaisi suomalaisille farkunkuluttajille toimia.

 

Kun muistaa mianzin tärkeyden, ei myöskään ole ihme, että kiinalaiset käyttävät matkabudjettinsa ennemmin Milanosta hankittuun Gucciin tai brysseliläiseen tuliaistryffeliin kuin ivalolaiseen igluhotelliin. Karrikoidusti sanoen kiinalaisille on matkalla rentoutumista tärkeämpää se, mitä sieltä tuo mukanaan ja kuinka hyvin tuote kotona tunnetaan. Voin hyvin kuvitella, että Pariisista itse ostettu Chanel-veska on ultra-tason kasvojen antaja, toisin kuin esim. kiinalaisittain tylsä ja tuntematon mari-paita. Suomesta ostettua nokialaistakaan ei voi Kiinaan viedä, kun kielen vaihtaminen suomalaispalikkaan ei Kiinassa kuitenkaan onnistuisi.

 

Kutakuinkin samoista syistä ruokamatkailu ei ole kiinalaisille. Artikkelin mukaan lähes puolet kiinalaisreissaajista syö Euroopan matkalla kerran muuta kuin kiinalaista, kymmenesosa ei kertaakaan. Ehkä Suomen ongelma onkin heikkotasoiset kiinalaiskuppilat, eikä suinkaan poron sisäfileen kilohinta. Lapin hiihtokeskuksissa kiinalaista on tuskin edes tarjolla.

 

Luulen, että kiinalaiset alkavat käydä Suomessa vasta kun mahdollisuudet omatoimireissuille avautuvat. Kiinassa ”80-lukulaiset” on tiedostetusti sosiologinen ikäryhmä, joka mullistaa maan sosiaaliset merkitykset – ja samalla myös matkustuskulttuurin. 80-lukulaisilla rahaa ja kulttuurista pääomaa omaperäisten matkakohteiden koluamiseen ja designin kuluttamiseen riittäisi, mutta enpä minäkään tuhansia euroja jossain Santa parkissa mummojen kanssa maleksimisesta maksaisi.

 

Voi olla, että reissut Suomeen lisääntyvät, kun matkustava luokka on ensin nähnyt Keski-Euroopan must-kohteet. Tällä hetkellä suurin osa kiinalaisista reissaa yhä ensimmäisiä ulkomaan matkojaan, mikä tulee vähitellen muuttumaan.

 

Mutta muutoksista huolimatta ihmettelen, miksi toinenkaan reissu suuntautuisi Suomeen (ja Pietariin), eikä esim. Norjaan, Ruotsiin tai Islantiin? Minkä tarinan Suomesta voi kertoa? Kenet tai mitä Suomessa voi sanoa nähneensä?