WSJ:n lisäksi NY Times kirjoitti aiheesta ja ystäväni Jojjekin teki aihetta sivuavan jutun turhautuneista valkokaulusnuorukaisista ruotsalaiseen LO-tidningeniin. Kiinalaiset ovat ajaneet ylikouluttautumisessakin jo länsimaiden rinnalle, ja ehkä ohikin.

Kuudelle miljoonalle vuosittain valmistuvalle akateemiselle ei siis tarjoillaakaan keskiluokkaista unelmaa. WSJ:n artikkelin mukaan jopa kolmasosa kiinalaisopiskelijoista jää työttömäksi ensimmäiseksi vuodeksi valmistumisen jälkeen. Toimettomuus ei varmasti ole helppoa niiden paineiden ja uhrausten jälkeen, mitä kiinalainen koulutusjärjestelmä on lapsuudesta varhaisaikuisuuteen aiheuttanut.

Opiskelijat kuluttavat käsittämättömän paljon aikaa opintoihin, joiden hyödyttömyydestä työmarkkinoilla en itsekään ole yllättynyt. Opintojen taso ei päätä huimaa, olivatpa opiskelijoiden kilpailuvietti ja ajalliset uhraukset kuinka uskomattomia tahansa. Jos ongelma on raskas Pekingissä opiskelleille ystävilleni, täytyy tilanteen olla vielä pahempi keskinkertaisemmissa periferioiden korkeakouluissa.

Korkeakoulutettujen ylitarjonta on tarjonnut mahdollisuus pitää palkat jäissä jo useamman vuoden. WSJ:n jutun mukaan valmistuneiden keskipalkka on vain 1500 rempulaa (160 €), eli vain parikymmentä prosenttia siirtotyöläisten paaria-luokkaa korkeammalla. Tuollaisilla summilla ei Pekingissä tosiaankaan Starbucksissa istuskella.

Toisaalta vaihtoehtona kouluttautumiselle ja kasvukeskuksiin turhauttavaan työnhakuun lähdölle ovat joko vielä yksitoikkoisemmat työt perustuotannossa tai jääminen takapajuisille synnyinseuduille. Kiinan pikkukaupunkeihin ja maalle tekemieni visiittien perusteella epäilisin, että vastavalmistuneet eivät helpolla kotikylille palaa.  

Se siis siitä kouluttautumisen autuudesta, myös täällä Kiinassa.