Palaan pitkän tauon jälkeen vähän festarireissuja vakavampiin aiheisiin ja liitän oheen pari linkkiä, jotka käsittellevät ensisijaisesti Kiinan bisnesilmaston muutosta koskevaa debattia. Debattia ovat käyneet mm. GM:n pääjohtaja Jeff Immelt  ja Euroopan Kauppakamari , jotka ovat valittaneet Kiinan muuttuneen entistä vaikeammaksi toimintaympäristöksi ulkomaalaisille investoijille. EU:n kauppakamarin raportissa valitetaan Kiinan kauppalupien saamisen käyneen turhauttavaksi epäselvien ja kansalliseen turvallisuuteen vetoavien yleiskattavien säännösten vuoksi.

Viikontakaisessa China Dailyn mukaan Wen Jiaobao puolestaan vakuutteli Tianjinin World Economic Forumissa Kiinan olevan yhä kiinnostunut ulkopuolisista sijoituksista ja monikansallisten yritysten toiminnan esteiden poistamisesta Kiinan markkinoilla.
 
Pelkään, että monikansallisten suuryritysten johtajien ulostulot ja kiinalaisten väitetty penseys ulkopuolisia sijoittajia kohtaan heijastaa laajempaa asenneilmapiirin muutosta kiinalaisten kaupallisten toimijoiden – ja miksei muidenkin sektoreiden edustajien – keskuudessa. Kiinalaiset näyttävät olevan entistä vakuuttuneempia Kiinan talouden mahdollisuudesta toimia itseriittoisesti ilman ulkomaalaisia. Kiinalla on maailman suurimmat pääomavarannot. Myös merkittävimmät projektit ja markkinoiden kasvunäkymät ovat kiinalaisittain kotimaasta, joten ulkopuolisten rahoista ei tarvitse enää välittää. Ilmeisesti kiinalaiset uskovat myös entistä enemmän pärjäävän omilla innovaatiovoimavaroillaan, eivätkä kiinalaisfirmat näin ollen katso tarpeelliseksi yhteistyösopimusten solmimista johtavien ulkomaalaisten yritysten kanssa.
 
Asennemuutos näkyy myös ulkomaalaisten elämässä Kiinassa. Jos 90-luvulla saikin tuntea olevansa kaikkialla melkein kuin rock-tähti, jota kuvattiin ja jolla oli rahaa ostaa melkein mitä vain, on ulkomaalaisten etsikkoaika Kiinan suurissa kaupungeissa ohi. Kiinalaiset alkavat ymmärtää entistä yleisemmin, että ulkomaalaiset eivät ole yhtä rikkaita kuin suurkaupunkien yläluokka, eikä ulkomaalaisten rahankäyttökään ole siinä määrin avokätistä kuin mihin sadat tuhannet rikkaat kiinalaiset ovat tottuneet.
 
Ei siis ihme, että ulkomaalaisille suunnataan entistä vähemmän erityispalveluja. Tämä näkyy erityisesti matkailubisneksessä. Kiinan halki suuntautuneen retken keskeytettyään israelilaiset ystäväni kertoivat Kiinassa matkustamisen muuttuneen entistä hankalammaksi. Kiinalaiset matkailupalvelujen tarjoajat eivät ole kiinnostuneita pienten ulkomaalaisten ryhmien erityistarpeista, saati sitten kaikesta tinkivistä reppureissaajista. Ulkomaalaisiin ei kannata panostaa, kun todella suuret rahat tulevat kuitenkin kiinalaisen keskiluokan vauhdilla kasvavasta massaturismista. Olen israelilaisystävien kertomusten jälkeen myös entistä vakuuttuneempi siitä, ettei Kiinan suuriin turistikohteisiin enää kannatta vaivautua. Luontokohteet ja vanhat idylliset kylät on muutettu särkänniemiksi, joihin astutaan viivakoodiportista sisään ja joiden asfaltoituja katuja reunustavat krääsä – ja kokiskojut.
 
Tällaisiin kohteisiin törmää yhä yllättävämmissä, ulkomaalaisille lähes tuntemattomissa tuppukylissä. Esimerkiksi kesällä käymässäni Bailixian pikkukylässä lähellä Pekingiä idylliseen rotkoon pääsemisestä piti maksaa 100 rmb:n (12€) pääsymaksu, ja silläkin pääsi vain kiertämään asfalttiteitä putkikameroineen heiluvassa kiinalaisruuhkassa. Sitä on kiinalaisturismi, ja se tulee myös vauhdilla Eurooppaan.