Kirjauksia Pekingistä

Kolme tuntia nyyhkytystä

2012-01-16T16:24:01+02:00

The Flowers of Warin nähtyäni olen menettänyt uskoni kiinalaiseen kulttuurituotantoon. Miten kaikkien aikojen kallein kiinalainen elokuva voikaan olla sellaista propagandastista roskaa! Toisaalta, eipä tämän kontrollifriikkilän kulttuuriympäristöstä voi paljon parempaakaan odottaa.

Mutta miksi, yli 65 vuotta sodan päättymisen jälkeen, naapurivaltiota pitää yhä vain yksiulotteisesti demonisoida? Samaan aikaan omista saavutuksista sepitetään naurettavia sotasatuja. Nanjingissa japanilaiset tappoivat, rosvosivat ja raiskasivat. Epäilemättä. Mutta aivan yhtä varmaa on, että kiinalaiset sotilasjohtajat pakenivat ja jättivät jopa japanilaisia suuremmat joukot sekaannuksessa antautumaan. Ei siellä tapahtunut kiinalaisia sotilasurotekoja, niin kuin tämäkin ylipitkä roskaraina antaa ymmärtää. Antauduttiin, jonka jälkeen japanilaiset massamurhasivat, joidenkin arvioiden mukaan jopa juuri siksi, ettei niin raukkamaisesti antautuvilla joukoilla saanut japanilaisten fasistien mukaan ollut oikeutta elää.

Elokuvan juoni koostui kiinalaisten uhrautumispäätöksistä ja pyhimyksiksi muuttumisista. Keskeisin juonellinen ratkaisu oli kirjaimellinen portoista pyhimyksiksi -transformaatio. Ja sitten itketään, yhdessä ja erikseen, aina vain lisää. On siinäkin viihdettä.

Näin kahta viikkoa aiemmin samassa teatterissa Chen Kaigen ohjaaman ja Zhang Yimoun kuvaaman Keltaisen maan, (黄土地), vaikuttavan kuvauksen kansanlauluja keräämään lähtevästä innokkaasta kommunistinuorukaisesta. Propagandaa sekin, mutta ainakaan ketään ei demonisoitu eikä veri lentänyt. Sen sijaan laulettiin ja tanssittiin Kiinan kansanseudulla ja kuvattiin maalaiselämän yksinkertaisuutta. Olin todella vaikuttunut.

Vuonna 2011 Zhang Yimou sitten tekee Flowers of War’in kaltaista roskaa. Miten tämä järjestelmä voikaan turmella hyvän ohjaajan niin totaalisesti?

Kaiken haukkumisen jälkeen, täytyy arvostaa pääosan esittäjän Christian Balen yritystä päästä tapaamaan Chen Guangchengia, yhtä Kiinan tunnetuimmista ihmisoikeusaktivisteista. Koko tapaus osoittaa paljon elokuvaa paremmin, missä Kiinan "soft power"-maailmanvalloituksessa mennään.

Vuoden 2010 elokuvista

2011-12-31T12:59:01+02:00

Lou Yen ohjaaman Summer Palace-elokuvan tähti Lei Hao

Olen käynyt katsomassa viimeisen puolen vuoden aikana yhä kiihtyvällä tahdilla elokuvia, ja vieläpä ihan oikeassa teatterissa. Teatteri on aina sama MOMA Broadway, joka on minulle paitsi lähin, mutta samalla myös paras ja tyylikkäin Pekingin teattereista. Vuosikortillani saan myös käyttää teatterin kirjastoa, jossa on vaikuttava valikoima aasialaisia elokuvia sekä amerikkalaisia ja paikallisia kulttuurilehtiä. Eli paikka toimii myös vaatimattomana suomalaisen kirjaston korvikkeena.

En voi sanoa, että uudet kiinalaiset elokuvat olisivat vain vakuuttaneet. Vuoden kehutuin paikallinen mainstream-leffa, Peter Chanin kungfu-traditiosta kumpuava Wuxia on ollut fiktio-elokuvista paras, ja sekin siis pääosin hongkongilais-tuotantoa. Kiinalaiset indie-leffat, esim. yunnanilaisesta vähemmistökylästä kertova Deep In The Clouds 碧罗雪山olivat varsin keskinkertaisia. Paikalliset indie-leffat tehdään ilmeisesti myös kansainvälisiä taide-elokuvafestivaaleja silmällä pitäen, mikä lienee ainoa mahdollisuus saada elokuville laajempaa levitystä. Osaa hyvistäkin elokuvista näytetään täällä vain Moma Broadwayn tapaisissa taide- ja indie-elokuviin keskittyvissä teattereissa. Näytöstuloja ja valtiontukea lukuunottamatta rahalähteet ovat vähissä. Kuten musiikinkin kohdalla, tallennemyynnistä on turha tuloja odottaa.

Koska indie-elokuvia näytetään niin harvassa paikassa, Momaan saapuu usein Kiinan ykköstason ohjaajia avaamaan näytöksen. Tai kuten herkän siirtolaisperhekuvauksen, Last Train Home-dokumentin kohdalla, ohjaaja piti Q&A-tilaisuuden usean viikonloppunäytöksen jälkeen.

Vuoden paras dvd-löytö, Malickin The Tree of Life –mestariteoksen ohella, on ollut Lou Yen vuonna 2006 valmistunut Summer Palace, 颐和园. Se on ilman muuta on vaikuttavin sukupolvikuvaus, jonka ns. viidennen sukupolven ohjaajat ovat ohjanneet. Se on realistisuudessaan myös poliittisesti rohkein näkemäni kiinalainen elokuva. Jos ns. neljännen sukupolven tähtiohjaajat Zhang Yimou ja Chen Kaige ajoittivat parhaat elokuvansa kulttuurivallankumouksen poliittista taustaa vasten, Kesäpalatsin tarinan ydin sijoittuu Tiananmenin mielenosoituksia valmistelevalle Pekingin yliopiston kampukselle. Itse päähenkilöt menettivät paikkansa kiinalaisen uraputken yläportailla ja joko karkasivat Pekingin yliopistolta ulkomaille, tai keskeyttivät opintonsa kokonaan.

Lou Ye tuotantotiimeineen otti ilmeisen tietoisen riskin sensuurin rajoja venyttääkseeen. Kesäpalatsin ohjaaminen toi Lou Yelle ja tuottajalle viiden vuoden kiellon toimia elokuva-alalla. Loistavasti näytellyt, mutta ilmeisesti liikaa paljasta pintaa esitellyt naispääosan näyttelijä sai viiden vuoden pannan kiinalaisissa elokuvissa, eikä ole vieläkään päässyt yli elokuvan luomasta stigmasta.

Olin tosin vaikuttunut elokuvan ainutlaatuisuudesta jo ennen 1989-vuoden tapahtumia sivuavan teeman selviämisestä. Kesäpalatsi on ainoa elokuva, jossa kuvataan vapautuvan Kiinan yliopisto-opiskelijoiden haluja, paheita ja ahdistusta suoraan ja läheltä, realismiin pyrkien. Jo se, että yliopistoelämästä kuvataan ennemmin ennemmin juhlimista, juomista ja seksiä kuin opintoja ja urasuunnitelmia tuntuu kiinalaisessa nykymediassa radikaalilta. Kesäpalatsi keskittyy pekingiläisen yliopistoelämän viimeisiin vuosiin, jolloin opiskelijoilla oli itsenäisiä toiveita paremmasta yhteiskunnasta ja he olivat valmiita järjestäytymään poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Se on sinällään Pekingin lähihistorian kipein aikakausi, jonka muistoa hallinto yhä yrittää kaikin tavoin hälventää.

Vastaavaan sosiaalisen muistin jäsennysprojektiin ei kiinalaisessa elokuvassa ole Kesäpalatsin jälkeen ryhdytty. Kuten suosikkibloggaaja Han Han joku aika sitten kirjoitti, tuottajien ja ohjaajien itsesensuuri on nykyään äärimmäisen kehittynyttä, eikä mitään sosiaalisesti tai poliittisesti merkittäviä aiheita uskalleta nostaa elokuviin. Tämän seurauksena kaikki kiinalaistuotannot ovat sosiaalisen kuvauksen osalta joko latteita, eivätkä kykene kommentoimaan nyky-yhteiskuntaa, tai vaihtoehtoisesti aiheet liikkuvat marginaalisissa tai hallinnon hyväksymissä sosiaalisissa ongelmissa. Näin myös muuten vaikuttavissa ja realistisissa kuvauksissa, kuten Fan Lixinin Last Train Home-siirtolaisdokumentissa, Lou Yen viimeisimmässä homorakkauden kuvauksessa Spring Fever, tai Jia Zhangken vuosituhannen vaihteen maaseudun ankeutta sivuavissa eksistentiaalisissa teemoissa.

Taas Taiwanista

2011-12-19T10:11:01+02:00

Pier-2 -taidealueen satama-aluetta Kaohsiungista

Kirjoittamiset ovat jääneet vähille kun on ollut kauhea kiire ulkoilla, siis sekä juoksupoluilla että baareissa. Toissa viikolla pääsin kuitenkin hetkeksi irti Pekingin rutiineista ja kävin yhdeksän päivän pikalomalla Taiwanissa.

Taiwan-viikon parhaita kohteita olivat Taipein ravintolat ja kahvilat, saaren eteläkärjessä Kentingin hiekkaranta korkeine aallokkoineen ja viimeisen viikonlopun seikkailut Alishan-vuorella. Olin valmistautunut reissuun etsimällä Taiwanin kiinnostavimpia nykytaiteen museoita ja muita taidekeskittymiä, mutta sillä saralla Formosan tarjonta oli varsin jakautunutta.

Kiirehdimme ensimmäisenä sunnuntaina, iltapäivän puolella herättyämme, Naten kanssa katsomaan Ai Weiwein näyttelyä Taipei Fine Arts -museossa. Näyttelyn etuosassa oli laaja otos Ain valokuvia New Yorkin vuosilta 198 – 199 ja suuressa näyttelytilassa useita tilaa vieviä teoksia, joissa kiinalaiset antiikkiruukut ja –huonekalut oli päivitetty 2000-luvulle. Esillä oli muun muassa qin-dynastian aikainen, yli 2000 vuotta vanha saviruukku, jonka Ai oli maalannut punaiseksi ja koristellut coca-cola –logolla. Lisäksi kymmeniä Tang ja Qing-kauden saviesineitä oli koristeltu uudelleen modernimmalla väripaletilla, esim. kirkkaan keltaiseksi, violetiksi ja viininpunaiseksi.

Mukana oli myös Ain kuuluisa valokuvasarja performanssiteoksesta, jossa hän pudottaa yli 2000 vuotta vanhan kiinalaisen savivaasin sirpaleiksi. Mannerkiinalaisesta näkökulmasta radikaalein teos oli sittenkin suuri, usein kiinalaisen nykytaiteen kirjoissa esitelty valokuva, jossa Ai Weiwei ottaa Tiananmenillä kuvan kohti Maon muotokuvaa osoittavasta keskisormestaan.

Pekingissä nähtyihin Ai Weiwein näyttelyihin verrattuna Taipein tapaus oli varsin agressiivista taidetta. Ihmettelen usein Pekingin 798:ssa kriittistä taidetta esittävissä näyttelyissä taiteilijoiden malttia esittää kritiikki epäsuorasti, metaforin ja monimielisyyksin. Aivan kuten kommunistimaissa koko 1900-luvun loppupuolen kritiikki tuli esittää. Tietoisuus sensuurista on pakottanut mielettömän luoviin ja katsojan ymmärrystä koetteleviin taiteellisiin ratkaisuihin.

Juuri siksi suorastaan väkivaltainen kritiikki yhteiskunnallisen järjestelmän keskeisiä myyttejä kohtaan – esimerkiksi Maoon ja muka-arvokkaaseen vanhaan kiinalaiseen kulttuuriin kohdistuen – ovat niin hätkähdyttäviä. Lopulta lienee ainoa syy miksi Ai Weiwein tuhoamat antiikkivaasit ovat Kiinassa harvinaisia on se, että Maon valta-aikaan hallinto pyrki tuhoamaan kaiken vanhan kulttuurinesineistön. Historiallisen esineistön tuhoaminen ja monet muut Maon kauden älyttömyydet yritetään yhä vain pyyhkiä virallisesta historiankirjoituksesta. On varsin ymmärrettävää, että väkivaltainen ja tuhoava lähihistoria synnyttää väkivaltaista ja tuhoavaa taidetta.

Muuten kulttuuritarjonta olikin varsin vaisua. Kaohsiungissa kävinkatsastamassa paikallisen Pier-2 –taidealueen, mutta siitä ei ole paljon kerrottavaa. Kuten edellisellä Taiwanin reissulla näkemässäni Taipein nykytaiteen museon näyttelyssä, päänäyttelyn teema käsitteli sarjakuva- ja animaatiotaidetta, joka ei minua suuremmin puhuttele. Sinällään viehättävälle satama-alueelle oltiin avaamassa seuraavana viikonloppuna suurta kontteihin rakennettua näyttelyä, joka vaikutti lupaavalta. Lisäksi kävimme Taipeissa Naten kaverin valokuvanäyttelyn avajaisissa. Itse näyttelystä en taida sanoa sen kummempaa mutta taiwanilaiset designer- ja valokuvaajaneidit olivat joka tapauksessa
oikein hauskaa seuraa.

Ruokapuolella Taiwan ei edellisellä vierailulla ollut kauheasti säväyttänyt, mutta nyt kävimme muutamassa hauskassa taipeilaisraflassa ja etelässä sain useamman loistavan kala-aterian. Lienee muistettavimman illallisen söimme hauskalla porukalla Din tai fungin alkuperäisessä ravintolassa Taipein Xinyi-alueella. Äidin vierailulla ketjun Shanghai-piste jäi lopulta kokeilematta, mutta Taipeissa pienet shanghailaisittain valmistetut lihanyytit (xiaolongbaot), jumalaiset nuudeliannokset (!!) ja pienet makeat jälkiruuat olivat lopulta yksi hienoimmista kiinalaisista makuelämyksistä. Suosittelen, mistä ikinä Din tai fungin löydätkin.

Näin lopussa vielä pari kuvaa viimeisen reissuviikonlopun moottoripyörähurjastelusta ylös Alishanille. Päästyämme kymmeniä kilometrejä jatkuneen pilvi- ja sumuseinän läpi, vuoren ylemmillä tasanteilla avautui hienoja näkymiä pilvimeren yläpuolelle nouseville vuorille ja kuuluisaa oolong-teetä kasvaville laaksojen rinteille.

Pakolliset pousaukset mannerkiinalaisen turistiryhmän neitien kanssa.

Yllätyksekseni löysimme hyvin kohtuuhintaisen ja äärimmäistä vieraanvaraisuutta tarjonneen teekaupan, jossa täytimme wulong-varastot pitkälle ensi vuoteen.

Aamunavaus ulkona

2011-08-05T18:07:01+03:00

Aamulenkit läheisessä Ditan-puistossa ovat avartavia. Yllätyn vieläkin, kuinka monipuolisesti kiinalaisvanhukset keksivät toteuttaa itseään puistossa ja sen kulmilla.

Maanantaina matkalla puistoon näin kokovalkoiseen silkkipukuun pukeutuneen vanhan miehen heiluttamassa usean metrin mittaista, paksua tirehtöörin ruoskaa. Herättävä aamunavaus varmasti.

Itse puisto on aamuisin yhtä vanhusten leikkikenttää. Vartin mittaiselle puistokierrokselleni puiston reunoja pitkin mahtuu muunmuassa takaperin juokseva lenkkeilijä, vanha mies lausumassa runoja pagodassa, toinen vanha, Konfutsen näköinen valkeahapsinen pitkäpartainen mies istuskelemassa hänen vieressään; ryhmä vanhuksia tekemässä qigongia kovaäänisen ohjeistamana; useita vanhusrykelmiä pelaamassa mitättömän kokoisilla sulkajalkapalloilla; kymmeniä eläkeläisiä tempputelineillä leuanvedossa, terästämässä käsittämättömiä sixpackejään, polkemassa pyörää tai nylkyttämässä selkiään puolapuita ja muita telineenkulmia vasten.

Sulkapallon pelaajia; diskotanssiryhmiä; nuori kovakuntoisen näköinen nuori nainen tyrkkimässä paksua puuta kerta toisensa jälkeen. Exelin sinisiin urheilupaitoihin pukeutunut sauvakävelijöiden vanhusryhmä; mies soittamassa kaksijousista erhuta klassista kiinalaislaulua laulaen.

Ja tietysti useita pieniä rykelmiä tekemässä hitaita taiji-liikkeitä. Yhtä aikaa kävelevä ja värssyä kovaan ääneen huutava eläkeläismies. Toinen lähes samanlainen. Lisää ruoskan heiluttajia. Useita taaksepäin kävelijöitä. Kolme normaalia lenkkeilijää, minun lisäkseni..

Lisäksi puistoon mahtuu normaaleja töihin kiirehtiviä nuoria, useita kävelijöitä ja lukuisia jalkojen ja käsien heiluttelijoita (ei mitenkään vertauskuvallisesti, vaan oikeasti), sekä ihan normaaleja puiston penkeillä musiikkia tai radiota kuuntelevia tai vain ympäröivää elämää seuraavia vanhuksia.

Ja kuka sanoi, että lenkkeily on tylsää ja virikkeetöntä.

Sensuurin rajoista

2011-02-04T05:31:01+02:00

Viime viikkoina kiinalainen sensuuri on omasta suomalais-expatin näkökulmastani katsoen päässyt ryöpsähtämään uusiin mittoihin. Jos aiemmin ei päässyt BBC:n kiinalaisille nettisivuille, nyt en pääse edes Hesarin tai Vuodatuksen sivuille. Nettiselailu viikonloppuisin rennosti kahvilassa aamupalan lomassa on vain turhauttavaa.

Suomalaispalvelimien blokkauksen lisäksi oikeastaan viime viikkojen maailmanuutisten sensurointi on muuttunut suorastaan tragikoomiseksi. Kiinan pääministerin Hu Jindaon vieraillessa USA:ssa BBC:n lähettämä Hun puhe katkaistiin ja muutenkin pääministeri Hun USA-vierailun sanomisia sensuroitiin laajasti.

Jossakin täysijärkisesti hallitussa maassa oman maan pääministerin puheen sensuroiminen tv-lähetyksessä valtiollisen valvontaviranomaisten taholta voisi nostaa vastalauseita, noh, jos ei itse pääministerin, niin ainakin kansalaisten taholta. Mutta tuskinpa Kiinassa.

Näin tyhjänä päivänä katselin kiinalaisia keikkataltiointeja ja löysin pari hauskaa pätkää Misandaolta, pekingiläiseltä oi-punk -retkueelta.

Kiinan oloissa Lei Junin "yhteiskunta-analyysi" ja toimintastrategia iskevät kohdalleen paljon paremmin kuin Euroopassa vastaavan skenen kohdalla. Punk-skene on sittenkin niitä harvoja näkyviä kritiikin lähteitä, ja Misandao on ilman muuta vienyt ilmaisunsa Kiinan oloissa kunnioitettavalle tasolle.

Ei ehkä yllätys, että Misandaon keikoilla viihtyvät myös Public Security Bureaun kauluspaita-agentit. Ainakin syksyllä Mao Livehousen edessä olevasta autosta räpsittiin putkikameralla kuvia keikkaväestä (johon tietysti vastattiin samalla mitalla). Keikkoja kuitenkin järjestetään, olipa sanoma kuinka epäkorrektia tahansa.

Viikko Taiwanissa

2011-01-28T10:22:01+02:00

Taipein 101:n kulmilta

Taiwanin lomalta palaaminen on varmaankin juuri sellaista kuin lomalta palaamisen tulee ollakin. Joka asia vain naurattaa ja tänään shoppaillessani yritin olla taas pitkästä aikaa ystävällinen, iloinen ja kohtelias kiinalaismyyjille (vaikka he tuskin huomasivat, koska eivät yleensä vaivaudu katsomaan silmiin tai vastaamaan mihinkään, edes kiitokseen.)

Toisin sanoen, Taiwanissa oli rentouttavaa ja – aivan kuten halusinkin – pääsin hetkeksi pois raskaaksi käyneestä Pekingistä ja manner-kiinalaisesta kulttuurista.

Seuraavassa muutamia kuvia ja kuvauksia reissulta Taipeista ja Hualienista, sekä molempien ympäristöstä.

Auringonlasku Taipein rannalta

Vietin aluksi muutaman päivän Taipeissa museoita ja nähtävyyksiä katsellen ja vapaan maailman kaupunkia ihmetellen. Manner-Kiinan jälkeen silmään pisti useat avoimet uskonnolliset rakennukset, erityisesti kristilliset kirkot, sekä järjestäytynyt liikenne.

Longshanin buddhalais-taolainen temppeli Taipein länsiosissa

Maleksin varmaan tunteja tyylikkäissä ja viihtyisissä kirjakaupoissa, joissa oli Kiinan jälkeen vaikuttavat valikoimat, siis esimerkiksi muitakin tietokirjoja kuin Warren Buffetin sijoitusoppaita ja Tiger Woodsin elämänkertoja. On oikeastaan hieman surullista, että yllättyy nähdessään ns. kiinalaisessa kirjakaupassa esimerkiksi feminististä, anarkistista tai edes perus-globalisaatioteemaista yhteiskuntakritiikkiä. Pekingissä sellaisiin ei vain voi vahingossakaan törmätä. Joka tapauksessa, lopulta mukaan tarttui vain muutama englanninkielinen pokkari, joiden valikoima oli myös paljon pekingiläisiä kirjakauppoja laajempi.

Hualienista, Tyynen valtameren rannasta

Taiwanin itärannikon Hualienin parasta antia oli patikointipäivä Taroko-rotkolla ja pyöräilypäivä Rueishueissa, jossa ehdin myös kellumaan kuumassa lähteessä.

Joka tapauksessa parasta koko lomakaupungissa käynnissä olivat äärettömän ystävälliset ja välittömät ihmiset, joiden ei tarvitse pelätä aloittavan myyntipuheita tai huijausyrityksiä hetken juttelun jälkeen.

Oli myös rentouttavaa mennä kahvia viljelevän mummon pöytään juomaan kupponen ilman, että etukäteen täytyy kysellä hintaa tai pelätä tukkupakettien myyntityrkyttämistä jälkikäteen. Mummo teki tosiaan kahvia hyper-hienolla prosessilla lasikannussa, ensin kahvipapujen tuoksua tarjoillen ja sitten pavut paikan päällä jauhaen. Samalla hän kertoi arabica-kahvin valmistuksen taustoista Taiwanissa ja toi vielä kylkiäisiksi punaisesta teestä tehtyä hyytelöä. Lopuksi hän halusi vielä tarjota talon omaa vihreää teetä, joka oli tosiaan parasta, mitä olen pitkilleen juonut. Oli tyhmää, etten ollut ottanut muutamaa euroa enempää mukaan pyöräreissulleni, enkä siten saanut ostettua edes yhtä pakettia paikallista vihreää.

Hualienissa, ja oikeastaan kaikkialla Taiwanissa, kaikki kohtaamiset olivat vain positiivisia. Missään en törmännyt mannerkiinalais-tyyliseen ylihinnoitteluun ulkomaalaisille tai turhasta maksamiseen. Sen sijaan kaikkialla ollaan käsittämättömän palvelualttiita ja kaikki matkailupalvelut ovat yksinkertaisesti halpoja.

Taroko-rotkolta Hualienin tuntumasta

Kiinassa Tarokon rotkon tapaiseen paikkaan olisi tehty pyöröportti, josta 20 kilometriä pitkään rotkoon pääsemiseksi olisi pitänyt pulittaa parikymmentä euroa. Taiwanissa sen sijaan käytännössä kaikki näyttää olevan ilmaista, mitä erityisesti luontokohteiden toivoo olevankin. Ainoan yli kymmenen euron pääsylipun maksoin 101:een, maailman toiseksi korkeimpaan rakennukseen ja 500 metriä puolessa minuutissa kulkevaan hissiin.

Myöskään muut kulut eivät ole juuri manner-Kiinaa kalliimpaa, ehkä majoitusta lukuun ottamatta. Olen syönyt useita hyviä aterioita alle kahdella eurolla, eli samaan hintaan kuin halvimmillaan kotikulmillani Pekingissä. Kalleimmillaan kulutimme (vanhan Jyväskylän aikaisen opiskelukaverini) Yi-Chieh´n kanssa vajaa 15 euroa per tyyppi all-you-can-eat –hotpot-paikassa, jossa oli loputtoman hotpot-einesvalikoiman lisäksi ilmaiset juomat ja valtava valikoima kakkuja ja Haägendaz-jäätelöä.

Tyytyväisiä hotpot-ruokailijoita

Eli sen lisäksi, että Taiwanissa on super-paljon parempi infra, palvelut ja perusluottamus, täällä reppureissaaminen on myös jotakuinkin samoissa hinnoissa kuin manner-Kiinassa.

Yuanming-vuoristoalueen alatasanteelta

Viimeiseksi Taiwan-päiväksi palasin Taipeihin ja lähdin aamupäivästä verkalleen kohti Yuanming-vuoren retkeilyaluetta. Taipeilaisilla on todella mieletön retkeilyalue muutaman kymmenen minuutin paikallisbussimatkan päässä päärautatieasemalta. Ns. vuoristoalueelle on tehty paljon koko perheelle sopivia patikointireittejä ja alueella kiertää pikkubusseja, joihin voi hypätä noin kymmenestä eri levähdyspisteestä.

Polku bambukujaa alas nyppylän huipulta, edessä rikkihöyryjä tupruttava vulkaaninen kraateri

Aloitin ensimmäiseltä pysäkiltä, mihin paikallisbussi jätti ja nousin hiljalleen alueen korkeimmalle, 1120 metriin nousevalle Qixing-vuoren huipulle. Ensimmäisen tunnin sain nousta jyrkkää subtrooppista metsää ja huomata aina uudelle pisteelle päästyäni, että Taipein hiljaiset lähiöt jatkuvat vielä korkealle kaupungin yläpuolelle. Alueella on myös useita vulkaanisia lähteitä ja ainakin yksi isompi mädäntyneen kananmunan hajuista höyryä levittävä kraateri. En ollut aiemmin käynyt vulkaanisilla paikoilla, joten kraateri kiehuvaa vettä pulputtavine lähteineenkin oli kiinnostava kohde. Viimeisen pysäkin jälkeen viimeiset puolitoista kilometriä huipulle sai kulkea tiheän bambukujan reunustamia kiviportaita. Huipulla tuuli ja oli lähes käsinkosketeltava sumu. Vain 5 asteessa ei jaksanut kauaa utuista huippua ihastella.

Qixing-vuoren huipun tuntumasta

Joka tapauksessa trekkailu Taipeissakin kannatti, vaikka toisaalta shoppailut reissulta jäivät lopulta lähestulkoon tekemättä.

Qixing-vuoren sumusta

Taiwan oli varmasti kokonaisuudessaan paras ja miellyttävin lomakohde, johon Itä-Aasiassa olen päätynyt. Helppoa, halpaa, ystävällistä palvelua, äärettömän ystävällisiä ihmisiä, hyviä luontokohteita, kiinnostavia historiallisia nähtävyyksiä, kiinnostavia shoppailupaikkoja, eli kaikki hyvän lomakohteen peruselementit kompaktissa paketissa. Palaan Taiwaniin, toivottavasti pian.

Go west! ...and say “qiezi”!

2011-01-05T08:59:01+02:00

Joulukuun puolivälin The Economistissa oli hauska artikkeli kiinalaisturistien matkustustottumuksista Euroopassa. Artikkelia varten on kaivettu kiinalaismatkustamisen kummallisuuksia, jotka kuitenkin kuvastavat ymmärrettävästi kiinalaista kulttuuria ja sen arvostuksia.

Mietin usein, miksi Suomeen menee niin mitättömän vähän paljon himoittuja kiinalaisturisteja. Tämän viikon uudessa – mutta tiedoiltaan osin vanhentuneessa tai virheellisessä – Taloussanomien kolumnissaan Timo Poropudas haukkuu Suomen tiukkaa viisumilinjaa kiinalaisturisteille. En kiellä, varsinkin jos reissun haluaisi heittää ilman ryhmämatkailun riemuja. Ryhmämatkoille viisumin pitäisi irrota helpommin, jos pimeyden ja kylmyyden eksotiikka vain kelpaisi.

Toisen, keskeisemmän syyn voi lukea The Economistin artikkelin rivien välistä: Suomessa ei ole peri-kiinalaiseen Eurooppa-narratiiviin kuuluvia kohteita ja tuotteita, joiden näkeminen, kokeminen ja ostaminen antaisivat kotiin palattua mianzia, eli naamaa, eli respektiä. Sillä siitähän Kiinassa kaikessa, ja ennen muuta turismissa, on loppuen lopuksi kysymys.

Kuva: Shanghaist.com

Jos Suomesta haluttaisiin kiinalaisturistien himoittu kohdemaa, meiltä pitäisi löytyä yleisesti tunnettuja erikoisuuksia, joita muualla ei voi kokea. Meillä on Lappi ja joulupukki, mutta eivät ne oikein Eiffelin tornille tai Beethovenille vedä vertoja. The Economistin artikkeli mainitsee useita yllättäviä Euro-matkakohteita, joille kiinalaisilla on erityinen merkitys. Harva suomalainen esimerkiksi suuntaa Saksan ja Ranskan rajamaille Trieriin nähdäkseen Marxin synnyinkodin tai Bonniin Beethovenin synnyinsijoille. Siis respektiä Marxin synnyinkodissa pousailulla. Ei taitaisi suomalaisille farkunkuluttajille toimia.

Kun muistaa mianzin tärkeyden, ei myöskään ole ihme, että kiinalaiset käyttävät matkabudjettinsa ennemmin Milanosta hankittuun Gucciin tai brysseliläiseen tuliaistryffeliin kuin ivalolaiseen igluhotelliin. Karrikoidusti sanoen kiinalaisille on matkalla rentoutumista tärkeämpää se, mitä sieltä tuo mukanaan ja kuinka hyvin tuote kotona tunnetaan. Voin hyvin kuvitella, että Pariisista itse ostettu Chanel-veska on ultra-tason kasvojen antaja, toisin kuin esim. kiinalaisittain tylsä ja tuntematon mari-paita. Suomesta ostettua nokialaistakaan ei voi Kiinaan viedä, kun kielen vaihtaminen suomalaispalikkaan ei Kiinassa kuitenkaan onnistuisi.

Kutakuinkin samoista syistä ruokamatkailu ei ole kiinalaisille. Artikkelin mukaan lähes puolet kiinalaisreissaajista syö Euroopan matkalla kerran muuta kuin kiinalaista, kymmenesosa ei kertaakaan. Ehkä Suomen ongelma onkin heikkotasoiset kiinalaiskuppilat, eikä suinkaan poron sisäfileen kilohinta. Lapin hiihtokeskuksissa kiinalaista on tuskin edes tarjolla.

Luulen, että kiinalaiset alkavat käydä Suomessa vasta kun mahdollisuudet omatoimireissuille avautuvat. Kiinassa ”80-lukulaiset” on tiedostetusti sosiologinen ikäryhmä, joka mullistaa maan sosiaaliset merkitykset – ja samalla myös matkustuskulttuurin. 80-lukulaisilla rahaa ja kulttuurista pääomaa omaperäisten matkakohteiden koluamiseen ja designin kuluttamiseen riittäisi, mutta enpä minäkään tuhansia euroja jossain Santa parkissa mummojen kanssa maleksimisesta maksaisi.

Voi olla, että reissut Suomeen lisääntyvät, kun matkustava luokka on ensin nähnyt Keski-Euroopan must-kohteet. Tällä hetkellä suurin osa kiinalaisista reissaa yhä ensimmäisiä ulkomaan matkojaan, mikä tulee vähitellen muuttumaan.

Mutta muutoksista huolimatta ihmettelen, miksi toinenkaan reissu suuntautuisi Suomeen (ja Pietariin), eikä esim. Norjaan, Ruotsiin tai Islantiin? Minkä tarinan Suomesta voi kertoa? Kenet tai mitä Suomessa voi sanoa nähneensä?

Puolue

2011-01-03T08:55:01+02:00

Luin välipäivät Financial Timesille Pekingissä kirjoittaneen Richard McGregorin Kiinan kommunisteja analysoivaa teosta ”Puolue”. Useat kirjan keskeiset havainnot hallinnosta ja johtopäätökset puolueen vaikutuksesta ovat tuttuja Kiina-uutisia seuraaville, mutta McGregor esittää useita uusia yksityiskohtia yksipuoluejärjestelmän vaikutuksesta ja erityisesti sen salaillusta rakenteesta.

McGregorin selvitykset puolueen valtarakenteesta muistuttavat, kuinka paljon Kommunistinen puolue on yhä sitä itseään, eli leninistinen, vallankumousta varten pystytetty organisaatio, jolla ei ole muita perusarvoja kuin järjestelmän elinvoimaisuus. Kuten McGregor toteaa, monet puolueen rakenteet on lainattu Neuvostoliitosta, mutta Kiinan Kommunistinen Puolue on vain vienyt rakenteet, propagandan ja toimintakurin pidemmälle kuin mihin Neuvostoliitossa koskaan kyettiin.

Kun muistaa, että leninistisen puoluejärjestelmän ylin päämäärä on puolue itse, ei enää ihmettele niin paljon, miksi jotkut muut arvot, kuten demokratia, ihmisoikeudet, solidaarisuus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat Kiinassa niin heikossa kurssissa.

Vaikuttavaa tietysti on, kuinka puolue saa ihmiset toimimaan järjestelmän puolustamiseksi ja ylläpitämiseksi, mitä todennäköisimmin vastoin useimpien etua. Puolueen kyky pitää yllä kuria ja uskoa itseensä on hämmästyttävä. McGregorin mukaan erityisesti armeijan sisällä puolueuskollisuutta kontrolloidaan ankarasti. Poliittisesti riippumatonta, vain valtion puolesta taisteleva armeijaa pidetään romahduksen alkuna. Tärkeintä on siis puolueen pitäminen vallassa, olipa puolueen ideologinen linja mikä hyvänsä.

Kommunistinen puolue tarjoaa yhä johtaville kaadereilleen mahdollisuuden länsimaisittain käsittämättömän rajattomaan valtaan ja taloudellisiin etuihin. Kun laki ei puoluejohtajien päätöksiin ulotu, eikä median anneta räksyttää, ei puolue-eliittiä valvo kukaan. Kaikkivoivalla organisaatiolla ei luonnollisestikaan voi olla ulkopuolista valvojaa. Käytännössä puolueen varjoelimet tekevät keskeiset päätökset esim. ulkoministeriön ja puolustusministeriön puolesta.

On siten täysin ymmärrettävää, että järjestelmä toimii tuotteistettujen valta-asemien markkinoiden ja koruttoman valtapelin sääntöjen mukaan. McGregor on löytänyt hauskoja esimerkkejä siitä, kuinka puolueen ja valtion virkoja myydään käsittämättömän kovilla hinnoilla, koska ostetun asemat potentiaaliset tuotot ovat taitavalle käyttäjälle vieläkin suuremmat. Kovimmat hinnat ovat luonnollisesti viroilla, joissa voi itse päästä päättämään nimityksistä.

Kirjan kiinnostavimpia osia olivat McGregorin selvitykset toisaalta puolueen nimitysviraston, toisaalta valvontaviraston toiminnasta. Pekingissä sijaitsevalla nimitysvirastolla on maanlaajuisesti valta nimittää keskeisimmät johtajat niin valtionhallinnossa, (valtion-)yrityksissä, päivälehdissä, pankeissa, yliopistoissa kuin muissakin keskeisissä organisaatioissa. Myös kansainväliseen pörssiin listautuneet yritykset ovat täysin puolueen peukalon alla, lukipa yhtiöraporteissa mitä tahansa. McGregor väittääkin, että keskeiset poliittiset taistelut käydään nimitysviraston huippuviroista, sillä niiden kautta voi saada oman klikkinsä valtaan ympäri Kiinaa.

Valvontaviraston pitäisi valvoa maassa rehottavaa korruptiota. Vaikka sillä ei suurempia resursseja olekaan, on sillä tutkinnan aloitettua vaikuttavat valtaoikeudet retuuttaa kohteeksi valittua kaaderia. Kun tutkinta aloitetaan, on päätös uran tuhoamisesta jo tehty, eikä kuulusteluista usein täysissä sielun voimissa selvitä. Oikeuden tuomio on McGregorin mukaan vain päätösnäytös, jossa esitellään tavallisesti maahan lyöty ja katumaan pistetty syyllinen.

Mikä valvonnassa on käsittämättömintä, se ei periaatteessa edes voi yltää korkeimpaan johtoon, politbyroon jäseniin. Myös valtion virastojen ja yritysten johtajat saavat itse nimittää valvojansa, joka on sen jälkeen vastuussa valvonnan tuloksista samalle johtajalle. Jos päätyy ulkopuoliseen tutkintaan, on pitänyt olla todella huolimaton, tai ei vain ole ymmärtänyt olla tallomatta suoraan huippukaadereiden varpaille.

Kirjan viimeisissä luvuissa esiteltiin muutama puolueen totuuksia uhmannut henkilö, joiden esimerkin perusteella puolueen reaktiot toisinajattelijoihin tai virheiden paljastajiin on Maon ajoista selvästi lieventyneet. Jos ennen vastaanhangoittelija sai kuulasta, nyt pääsee enintään vankilaan ja yleensä selviää viranmenetyksellä tai muilla lievemmillä ulossulkevilla sanktioilla.

Kirja muistutti joka tapauksessa taas kerran siitä, kuinka epäoikeudenmukaisen systeemin kanssa länsimaat yhä joutuvat vakavasti politikoimaan. Ei totuudenvääristelyä, vihan propagoimista ja kansalaisten työn hedelmien anastamista puolue-eliitille voi kulttuurieroilla puolustella.

Lukeminen kannattaa aina...

2010-12-20T10:13:01+02:00

Kuva: www.Chinasmack.com

Jos ei suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden työllistyminen ole ollut viime vuosina helppoa, ei tilanne ole sen sokerisempi Kiinassakaan. Wall Street Journalissa oli kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota erityisesti kiinalaisystävien kanssa tulee usein ihmeteltyä. Kuinka yliopistosta valmistuneet voivat hankkia niin käsittämättömän vähän?

WSJ:n lisäksi NY Times kirjoitti aiheesta ja ystäväni Jojjekin teki aihetta sivuavan jutun turhautuneista valkokaulusnuorukaisista ruotsalaiseen LO-tidningeniin. Kiinalaiset ovat ajaneet ylikouluttautumisessakin jo länsimaiden rinnalle, ja ehkä ohikin.

Kuudelle miljoonalle vuosittain valmistuvalle akateemiselle ei siis tarjoillaakaan keskiluokkaista unelmaa. WSJ:n artikkelin mukaan jopa kolmasosa kiinalaisopiskelijoista jää työttömäksi ensimmäiseksi vuodeksi valmistumisen jälkeen. Toimettomuus ei varmasti ole helppoa niiden paineiden ja uhrausten jälkeen, mitä kiinalainen koulutusjärjestelmä on lapsuudesta varhaisaikuisuuteen aiheuttanut.

Opiskelijat kuluttavat käsittämättömän paljon aikaa opintoihin, joiden hyödyttömyydestä työmarkkinoilla en itsekään ole yllättynyt. Opintojen taso ei päätä huimaa, olivatpa opiskelijoiden kilpailuvietti ja ajalliset uhraukset kuinka uskomattomia tahansa. Jos ongelma on raskas Pekingissä opiskelleille ystävilleni, täytyy tilanteen olla vielä pahempi keskinkertaisemmissa periferioiden korkeakouluissa.

Korkeakoulutettujen ylitarjonta on tarjonnut mahdollisuus pitää palkat jäissä jo useamman vuoden. WSJ:n jutun mukaan valmistuneiden keskipalkka on vain 1500 rempulaa (160 €), eli vain parikymmentä prosenttia siirtotyöläisten paaria-luokkaa korkeammalla. Tuollaisilla summilla ei Pekingissä tosiaankaan Starbucksissa istuskella.

Toisaalta vaihtoehtona kouluttautumiselle ja kasvukeskuksiin turhauttavaan työnhakuun lähdölle ovat joko vielä yksitoikkoisemmat työt perustuotannossa tai jääminen takapajuisille synnyinseuduille. Kiinan pikkukaupunkeihin ja maalle tekemieni visiittien perusteella epäilisin, että vastavalmistuneet eivät helpolla kotikylille palaa.

Se siis siitä kouluttautumisen autuudesta, myös täällä Kiinassa.

Wikileaks-"paljastuksia"

2010-12-12T08:46:01+02:00

Tulevat johtajat Putin ja Xi Jinping. kuva:www.people.com.cn

Itsenäisyyspäivän lomalta palattua lentolakkohassuttelun lisäksi kiinnostavimpia uutisia olivat Wikileaksin vuodot jenkkien Kiinan sisäpolitiikkaa koskevista dokumenteista. Jos eivät Kiina-paperitkaan olleet mitenkään mullistavia, vahvistivat ne kuitenkin kuvaa korruptoituneesta ja julkista informaatiota edukseen manipuloivasta puoluehallinnosta.

The Telegraph kuvaa, kuinka tulevaksi pääministeriksi povattu Li Keqiang oli todennut yhdysvaltalaiselle diplomaatille Kiinan BKT-lukujen olevan yleensä sisäpoliittisista syistä liioiteltuja, eikä niitä siis pidä ottaa kuin viitteellisinä suunnannäyttäjinä. Kuten ennenkin punalippujen liehuessa, paikallis- ja provinssitason viranomaisten on tapana suurennella kasvulukujaan asetettuihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Tämä ei nyt sinällään olisi muuten kiinnostava tieto – eikä ilmeisesti uusikaan – mutta kun muistaa kuinka moni Kiina- tai yleensä globaalisaatioaiheinen esitelmä viittaa Kiinan BKT-lukuihin muuttuvan maailman indikaattorina, niin voi vain ihmetellä mitä muuta emävalheita suurempaa dataa meille muutenkin ”raakoina faktoina” pudotellaan.

No, toinen Kiinaa koskeva ”wikileak” ei lienee yhtään sen yllättävämpi. The Telegraph esitteli toisessa artikkelissaan USA:n diplomaattien vuotoja, joiden perusteella politbyron huippu on jakanut Kiinan teollisuudenalat keskenään hallintaansa ja ohjaa näin keskeisten luonnonvarojen tuotannon hedelmät omille piireilleen. Artikkelin mukaan tuotantotulojen ja keskeisten teollisuuden sektoreiden jakaminen poliittiselle eliitille on yksi keskeinen syy, miksi kiinalaisen politiikan huipulla ei ole todellisia reformisteja, jotka haluaisivat esimerkiksi avata Manner-Kiinan mediakontrollia tai todella puolustaa köyhempien ryhmien oikeuksia.

Artikkelin nimeämättömät lähteet kiteyttävät julkisen salaisuuden seuraavasti:

"They [local officials] always supported fast-growth policies and opposed reform efforts that might harm their interests," the contact said, adding, "As a result, the proponents of "growth first" would always be in a stronger position than those who favored controlling inflation or taking care of the poor."

Samoin kysymyksen median vapaudesta:

"Vested interests were especially inclined to oppose media openness, he [the contact] said, lest someone question the shady deals behind land transactions."

Kiinan hallinnollisessa tilassa on siis yhä vanhan luoteisen isoveljen piirteitä. Sekä Kiinassa, että Venäjällä johtava luokka on selvinnyt järjestelmän murroksesta voittajana. Ennen kaikkea hallinnollista eliittiä hyödyttävän järjestelmän ylläpito vaatii vanhan valtiollisen kontrolli- ja manipulointijärjestelmän jatkamista.